Avanti Adventure SnowFlakes Seikkailun voittoon!
Kisarapsaa Snowflakes-seikkailukisasta Avanti Adventure Karkkila-joukkueen perstuntumalta aistittuna (Kristo Halme/Janne Kortelainen). Tiivistetysti koko lätinä:aika hyvä kisa ja tiukille meni, lopusta voi lukea kuinka äijien kävi...
Tähän kisaan osallistuminen lähti mietintään Rokuan 24h seikkailukisan pettymyksen jälkeen. Suht hyvä suoritus siellä ryssittiin toiseksi viimeisen rastin pummaamisella, joka meni kyllä ihan älyämisen piikkiin. 24 tunnin kohdalla ei vaan enää järki juossut. Kisan jälkeen oli jopa fiilis, että olikohan nää kisat nyt tässä. No, kotimatkalla kateltiin kalenterista, että jos nyt kumminkin ja mikäs se sitten olis seuraava koitos. Snowflakes valikoitui sieltä sopivan ajankohdan perusteella sekä siksi että se on myös osallistujamäärältään suurimpia kisoja Suomessa, joten vastusta pitäisi löytyä riittävästi.
 |
| (Kuva: Lilli Rantahakala) |
Edellispäivinä oli pieni jännitys päällä, koska mun (Kristo) nokka oli vuotanut pahasti jo puolitoista viikkoa. Edellisiltana kuitenkin tehtiin Jannen kanssa lähtöpäätös, koska tilanne ei ollut mennyt pahemmaksi ja kuumetta ei missään vaiheessa ollut. Aamulla herätys klo 5 ja kas, nenä ei ollut juurikaan tukossa. Puuroa, leipää ja kahvia naamariin, joilla sain kropan hereille ja fiilis ja olo oli poikkeuksellisen hyvä verrattuna moniin muihin kisa-aamuihin. Klo 6 kamat kyytiin ja Jannen kanssa kohti kisakeskusta Kiljavan opistolla.
Klo 7 saatiin kartat ja muu materiaali, harmiteltiin niiden perusteella että ei ole ihan meille optimoitu kisa ja mietittiin taktiikkaa sitten sen mukaisesti. Kamojen välppäämisessä meinasi tulla hieman kiire, koska 7:45 piti olla jo lähtöpaikalla kuuntelemassa kisan ohjeistusta. Klo 8 PRO-sarjan yhteislähtö kajahti ja 47 joukkuetta säntäsi matkaan. Kisakeskuksen alueelta suoritettavassa prologissa haettiin sprinttityyppisesti rasteja, joiden perusteella leimauskorttiin saatiin ymmärrettävia sanan osia ja loput sitten arvattiin oikein. Kortin tarkastuksen jälkeen juosten melontarantaan, josta inkkarikanootti alle ja sopivan pituiset melat kätösiin, matkaan päästiin kärkiviisikossa. Melonta sujui suurin piirtein kommelluksitta ja sijoitus pidettiin myös siinä viiden sakissa vaikka perämiehen eli minun ohjaus sakkasi välillä sinne tänne. Juosten vaihtoalueelle, josta fillarit alle ja parin muun joukkueen kanssa johtavien kahden joukkueen perään.
 |
| (Kuva: Lilli Rantahakala) |
Fillarilla suunnistus oli ns. viivasuunnistusta, jossa siis edetään karttaan piirrettyä reittiä ja rasteja voi olla missä tahansa reitin varrella eli tarkkana sai olla koko ajan. Reitti kiersi Sääksjärven taakse, jonne edettiin kolmen joukkueen letkana kapeita juurakkoisia polkuja pitkin. Kun koko kisaa oli edetty n. 1,5h, saavuimme jo ennalta ilmoitetulle ”uimapatjaquestille”, yllätykseksemme kisan johdossa.
Olimme varustautuneet isoilla puhallettavilla varavuoteilla ja isoilla turbopumpuilla (jotka piti kantaa koko pyöräosuuden ajan mukana), jotta puhalteluun ei kuluisi turhaa aikaa. Questin suorituksessa ei ollut ongelmia ja mikä mukavinta, samalla päästiin pulahtamaan virkistävässä, kirkkaassa järvivedessä. Patjojen tyhjennyksen ja pakkaamisen jälkeen pääsimme edelleen parin muun joukkueen kanssa kisan piikkipaikalle. Vauhti oli suht rauhallista ja Janne pysyi hyvin kartalla (no koko pyöräilyosuudella mun sykkeet 150, mikä on sellasta pk2-vauhtia). Tekniset polut vaihtuivat purulla päällystetyiksi ja hiekkapohjaisiksi latu-uriksi ja jossain vaiheessa klöntissä ollut kolmas joukkue putosi kyydistä. Isoja mokia ei tullut tehtyä, osaksi tuossa toisessa joukkueessa olleen erittäin varman suunnistajan ansioista. Joku voisi sanoa, että peesattiin rumasti, mutta koska se ei ole kiellettyä, niin emme sitten lähteneet yrittämään irtiottoa vaikka vauhtia olisi hieman enemmänkin meistä irronnut. Viivasuunnistuksessa hyvä puoli on se, että huomaamatta ei juuri ohi pääse, joten tiesimme koko ajan että kahden sakissa ollaan. Ylipäänsä joukkueet tuntuivat olevan sitä mieltä, että viivasuunnistus tällaisessa kisassa on ”hanurista”, koska jos rastia ei satu huomaamaan, niin sen väliin jäämisen tietää vasta seuraavan löytäessään.
 |
| (Kuva: Lilli Rantahakala) |
Fillaroinnin päätteeksi juoksukamojen vaihto ja ”hiihtosuunnistusquest”, jossa rimpuiltiin kahden laudanpätkän ja narujen kanssa parikymmentä metriä näreikössä. Tästäkin selvittiin kommelluksitta vaikka mielestämme saimmekin ”paskat laudat” allemme. Tästä säntäsimme kisan päätösosuudelle (Juoksusuunnistus) metsään edelleenkin meidän kanssa johtavan joukkueen vanavedessä. Tuossa vaiheessa lisävoimia saatiin harvalukuisesta kannustusjoukosta, jossa mukana oli mun perhe ja Jannen poika. Olivat vähän äimän käkenä, kun huikattiin että johdossa ollaan. Juoksusuunnistuksessa alkupäässä oli melko haastavaa maastoa ja hankalia rasteja ja vaikka vauhtia olisi riittänyt, niin varmuuden vuoksi pidettiin vauhti kurissa ja edettiin toisen joukkueen kanssa samoilla urilla. Noin puolivälissä Janne päätti, että vauhtia on saatava lisää jottei takaa tulla ohi, joten heitimme vitosen pykälään ja omille teille. Varmaa etenemistä 5-6 rastia kunnes tuli pieni parin minuutin pummi. Samassa yhteydessä huomasin, että rastikortti oli pudonnut johonkin ja kirosin jo että tähänkö tää kisa loppui. Siinä maastossa sitä ei löytyisi ikinä, jollei se olisi ihan lähellä. Luu kurkussa takaisin päin ja eikö mitä, n. parinkymmenen metrin päässä pilkotti se ihana oikean rivin sisältävä pahvinpala. Onneksi, Janne olis varmaan tuikannut multa nenän takaraivoon, jos kisa olis loppunut siihen.
Vain parinkymmenen sekunnin päästä nähtiin kun pari kaveria laukkasi nenämme edestä kuin hirvet. Meiltä oli vielä rasti hukassa, mutta se löytyi parinkymmenen metrin päästä ja sitten lopultakin ensimmäistä kertaa urku auki tässä kisassa. Jäljellä oli vielä 4-5 rastia ja matkaa maaliin parisen kilometriä. Välimatkaa saatiin kurottua umpeen, mutta tuskastuttavan nopeasti maali tuntui lähestyvän ja uumoilin, että tämä kamppailu tullaan häviämään, vaikka siinä vauhdissa tuntuikin mieluummin siltä että tulisi nyt jo se maali. Jälkikäteen mittailin, että tuo 11 minuuttia metsässä vedettiin 164 keskarilla joka siis mulle sellainen puolimarasyke, vauhti 12,4km/h ja kisaa oli kisattu 4,5h. Lopulta kurvattiin maalialueelle n. 15 m johtavan joukkueen perässä ja todettiin, että tappio tuli. Vaan eipä mitä, maalissa toimitsijat kertoivat molemmille joukkueille, että viimeinen quest on vielä suorittamatta, katsokaa reittikirjasta mitä pitää tehdä. Olihan tuo ollut tiedossa, mutta siinä hötäkässä asia ei muistunut mieleen. Edelleen siis oli pistettävä juoksuksi saman 15m johtavan joukkueen perässä melontarantaan, jossa quest odotti. Silloin päätin, että nyt on iskun paikka ja ohi on päästävä ja ensimmäisenä questille jolloin voitto alkaisi olla plakkarissa. Oltiin Jannen kanssa sovittu, että kumpikaan ei putoa kyydistä, joten Janne laukkasi kiltisti perässä kun minä pistelin tasaisella menemään ja ohi väsyneistä kilpakumppaneista. Questille siis ehdittiin ensimmäisenä, jossa piti tasapainoilla neljän styroksisisen ponttoonin yli ja uiden laiturille. Siitä viimeiset spurtit kohti maalia, leimauskortin tarkistus ja seitsemällä sekunnilla voito kotiin, loppuajan ollessa 4h 45min.
 |
| (Kuva: SnowFlakes Adventure Team) |
Ei tullut helpolla, mutta sitä makeammalle maistui, vaikkakin maalintulokuvista (joista ette täällä ikävä kyllä pääse nautiskelemaan) voisi päätellä, että köntsä on housussa ja muutenkin v..ttaa. Palkintojen pokkaus, haastattelut ja lasten onnittelut, hyvä ettei tullut tippa linssiin karulle seikkailijalle. Rokuan pettymyksen jälkeen tuli makeaa mahan täydeltä, ensimmäinen voitto seikkailu- tai oikeastaan multisport-kisoissa ja lisää intoa seuraaviin koitoksiin. Mutta ei varmasti nouse menestys hattuun, tämäkin kisa osoitti, että tähdet on oltava kohdillaan ja suorituksen osuttava nappiin, jos mielii näissä kekkereissä pärjätä.
Kommentit
Lähetä kommentti